Tammikuu 2016

 

 

Tänä vuonna vuodenvaihteen komein tulitus taivaalla ei ollutkaan se perinteinen ilotulitus. Revontuliaktiivisuus nimittäin oli kovassa nousussa vuoden viimeisille päiville, ja uudenvuodenyölle ennusteissa olikin pilvipeitteen repeilyä.

Kellon vielä käydessä vuoden ensimmäistä tuntia Nyrölän kamerassa näkyi hyvinkin vihreitä rakoja pilvissä, joten ajattelin, että on hyvä käydä ottamassa talteen dokumentti vihreistä pilvistä.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Auton ikkunasta näkyi jo matkalla vihreitä aukkoja pilvissä, ja aivan yllättäen, ennusteiden näyttäessä täysipilvistä taivaalle aukesi suuria aukkoja. Ensimmäisellä mahdollisella paikalla pysähtyessä zeniitin ympäristö oli selkeä ja mikäs se siellä oli, koronahan se siellä! Joka puolella taivasta oli pilvien välissä voimakasta viherrystä, ja ennen Otavan hetkellistä esiintymistä pilvien välistä oli mahdoton sanoa yhtään mitään ilmansuunnista, niin kova oli tulitus, ettei siitä voinut päätellä pohjoista.

Kauaa ei kestänyt, kun taivas meni jälleen täysin umpeen, joten mielestäni hyödynsin hetket melkoisen tehokkaasti. Varsinkin koronakuvaan ei olisi rauhallisemmalla taktiikalla ehtinyt, se kun oli aivan ensimmäinen kuvista.

Aamulla taivas olikin jo osittain seljennyt ja reilun -5°C pakkasen aiheuttamassa jääsumussa näkyi aamuauringolla kirkas pilari.

_MG_5594

Iltapäivällä pilvet poistuivat taivaalta lopullisesti. Niinpä luonnollisesti vuoden ensimmäisenä iltana suunnitelmissa oli lähteä jälleen kuvaamaan tähtitaivasta. Ja tällä kertaa oikeasti pimeään paikkaan, Nyrölän luontopolulla sijaitsevalle suolle. Ajomatkaa pyörällä sinne oli parikymmentä kilometriä,  ja etäisyys lähimpiin valosaastuttajiinkin lähes yhtä suuri. Kaiken lisäksi talven ollessa yhä hyvin vähäluminen olisi valosaasteen määrä huomattavasti vähempi kuin mihin olin tottunut.

Eipä siinä sitten muuta kuin iltaviideltä jalusta kiinni pyörään ja menoksi. Pakkanenkin oli jo laskenut ja tuonut viileän -15°C lämpötilan. Teiden pinnat olivat aivan lumettomia, joten ajokeli oli kohtuullisen hyvä. Mitä kauemmaksi olin ajanut, sitä hienommaksi ja hienommaksi taivas tuli ja linnunrata näkyi todella selvästi. Reippaalla vauhdilla sen tosin alkaa vähän huomaamaan, kun on 20 kilometriä painavien kuvausvälineiden ja jalustan kanssa kulkenut.

Vartin yli seitsemän saavuin luontopolun parkkipaikalle. Matkaa oli enää jäljellä noin kilometri, mutta se olikin polkuja pitkin. Polkuja, jotka kulkivat läpi pimeän kuusimetsän. Vaihdoin pyörään valmiiksi pienempää vaihdetta ja suuntasin lampun paremmin, jotta se valaisisi tietä – tai polkua – mahdollisimman hyvin. Sen jälkeen suuntasin eturenkaan kohti polun alkua ja lähdin liikkeelle.

Matka suolle oli pääosin alamäkeä sen sijaitessa järven rannalla. Vauhti yritti siitä johtuen kiihtyä metsässä varsin koviin lukemiin. Jarrua sai kuitenkin käyttää johtuen juurista, jotka tekivät menosta hyvin pomppuista. Lampun valokeila valaisi polkua aina kun sattui oikeaan suuntaan osoittamaan. Jalusta pysyi ihmeen hyvin kahdella remmillä kiinni pyörän putkessa, mutta sai sitä ensimmäisen korjailun jälkeen olla vähän väliä vetämässä oikeaan kohtaan.

Pysäytin pyörän eteeni tultua aukean, joka oli paljon kummankin puolen metsää alempana. Maisema oli musta. Metsä, jonka sisällä vielä hieman olin, oli musta. Mutta taivas. Se oli kirkas ja täynnä tähtiä. Aukiolle johtava alamäki oli hyvin jyrkkä. Lisäksi sitä laskiessani huomasin siinä varsin runsaan jääpeitteen. Renkaat menivät välittömästi lukkoon jäälle osuessaan, vaikka nastat niissä olikin. Varsinainen jääjyrkänne ei ollut kymmentäkään metriä pitkä, mutta kyllä siinä tilannetta ehti tulla. Aukion toisen puolen mäki ei jäinen ollut, ja hyvä niin.

Loppuosuus oli sitten vielä kapeampaa polkua, jossa oli juuria ja kiviä yhä enemmän. Hetken kuluttua alkoivat pitkospuut, jota en tosin siinä pimeydessä kunnolla ajanut, lähinnä potkin kevyttä vauhtia maasta. Välillä vilkuilin ylös, ja pienten mäntyjen kaukana takana näkyvät tähdet loistivat kirkkaina. Huh huh, mikä paikka!

Pysäytin pyörän ja painoin lampun sammuksiin, jotta silmäni sopeutuisivat pimeään. Naps. Mitään ei tapahtunut. No, joskus aiemminkin on useamman painalluksen vaatinut. Painoin muutaman kerran uudestaan. Lamppu pysyi päällä itsepäisesti kuin reposet Pyhän Patrikin päivänä. En voinut edes kokeilla pattereiden pois ottamista, sillä kohta, mistä lamppu avataan, on läpinäkyvää muovia, jonka olin hirveän häikäisyn takia teipannut umpeen.

Pimeänäön meneminen ei ollut ongelmista läheskään pahin, sillä lampunhan saa myös pois tangosta. Ongelma oli se, että useamman tunnin päästä minun pitäisi ajaa saman pimeän metsän läpi uudestaan, eikä kuukaan olisi taivaalla valaisemassa ennen aamuyötä. Kännykän valon käyttämisessä taas ongelmana olisi, että se kädessä maastopyöräily ei ihan helpoin tehtävä olisi.

Minun oli siis pakko toivoa lampun vähintään puoli vuotta sitten vaihdettujen patterien kestämistä, ja alettava vain kuvaamaan. Ja kyllä. Lähes jokainen ilmansuunta oli käytännössä lähes valosaasteesta vapaa kymmenien kilometrien etäisyydellä. Vain lounaassa kajasti Jyväskylän hohde. Harmi vain, että hienoimman oloinen näkymä männyntynkineen tuntui olevan juuri siinä samassa suunnassa.

Vaikka ilmassa tunsi selvästi talven kylmyyden, oli maisema hyvin kaukana talvisesta. Suon pinta totta kai oli aivan jäässä, mutta lunta siinä oli vain aavistuksen verran. Talvimaisema olisi hieno ollut, mutta suohon lumettomuuskin sopii, vielä kun seurauksena siitä taivas erottui paljon paremmin. Edes ennusteiden hieman vihjailemat revontulet eivät olleet taivasta tulleet valaisemaan. Niinpä pohjoistaivaalla laskivat horisontin läheisyyteen kesäkolmion Vega ja Deneb yhdessä selkeästi erottuvan linnunradan kanssa. Niiden itäpuolella oli nouseva Otava, joka oli jo kääntymässä pystyyn. Taivas oli aivan täynnä tähtiä. Kävelin ympäri suota.

Puoli kymmenen aikoihin alkoi metsästä kajastamaan valokeila. Ilmeisesti kaksi ihmistä, taskulampulla valoa osoitellen tuli pitkospuita pitkin. Pian syttyi läheisellä laavulla nuotio ja hiljainen tulen rätinä alkoi kuulua sen suunnalta.

_MG_5738temp2

Toisenlaisetkin loimut ilmestyivät samoihin aikoihin, ja niistä olin enemmän kiinnostunut. Revontulia. Ne vaikuttivat aluksi olevan himmeänä kaarena pohjoishorisontissa, mutta niiden olemus oli kaareksi varsin epämääräinen.

_MG_5731

Kyseessä olivatkin kaaren sijasta revontuliläiskät, jotka yleensä esiintyvät kovempien näytelmien lopulla sykkien. Tämänkaltaiset yön ainoina muotoina ja hitaasti paikallaan sykkivät läiskät ovat ilmeisesti kohtuullisen harvinaisiakin.

Pitkän matka-ajan tietäen ja jäätyneen maan siirrettyä kylmyytensä jalkoihini päätin hieman kymmenen jälkeen lähteä kotiin päin. Ihme kyllä, pyörän lamppu paloi yhä, ja pääsin ajamaan. Tällä kertaa matka oli pääosin ylämäkeä, jossa ei ainakaan kylmä tullut paksuista toppavaatteista johtuen. On tässäkin pyöräilykokemusta, jäisiä metsäpolkuja tähtitaivaan alla. Lampun valokin oli jo siinä vaiheessa himmentynyt patterien vähäisestä varauksesta johtuen, mutta pimeyden keskellä se oli vain hyvä asia. Edes vähän vähemmän pimeänäön menetystä.

Enpä ehtinyt pitkää matkaa kotia kohti ajaa, kun jo Nyrölän peltoaukeilla näin revontulien kirkastuneen. Käsivaralta otin nopean sarjan, josta paljastui hidasta mutta selvää sykkimistä. Paljain silmin sykkimisestä näki vain aavistuksen. Alla animaatio noin viiden sekunnin ajalta.

_MG_5755_animaatio_web

Kymmenen minuuttia 2. päivän puolella saavuin takaisin kotiin, takana seitsemisen tuntia raikasta pakkasilmaa ja tähtikirkasta taivasta. Ei hassummin mennyt vuoden ensimmäinen päivä kuvauksellisesti.

Aamulla lähdinkin sitten Ursan nuorten leirille Orimattilan Artjärvelle. Matkalla näkyi aamuauringon paisteessa mukavaa halotusta.

Pilvisyys oli totta kai kiusana leirillä ollessa. Vihdoin viimeisenä yönä taivas oli kuitenkin selkeä ja leiriohjelman ja U20-jääkiekkofinaalin katsomisen jälkeen lähdin totta kai kuvaamista kokeilemaan. Taivaan yleisilme oli mukavan pimeä, vaikka Helsinki kajastikin lounaassa varsin voimakkaasti. Ilman lämpötila oli mukavan viileä -22, joka edellisten talvien surkeuden takia oli siinä vaiheessa kylmin lämpötila, missä olin tähtiä kuvannut. Jopa niinkin pitkälle, kuin aamuun asti.

Aamulla sitten putkella katsomisen lisäksi otin pari kuvaa aurinkokunnan kappaleiden jonosta, ylempänä taivaalla kuvan ulkopuolella olivat vielä Mars ja Jupiter. Pimeämmän taivaan kuvan kanssa tulikin hieman ongelmia, sillä jostain syystä HDR:n vaaleampi tiedosto meni vasenta yläkulmaa lukuunottamatta rikki, ja loppuosa taivaasta onkin siksi silkkaa banding-kohinaa. Talven siihen mennessä kylmin aamu laski mittarit -24 asteeseen, mutta eipä siinä vielä kylmä tullut. Sekään ennätys ei kauaa pysynyt.

Illaksi kotona olikin pakkanen laskenut laskemistaan ja elohopea oli vajonnut jo -30°C lukemiin. Vihdoinkin. Näitä talven reiluja pakkaslukemia olikin saanut joitakin vuosia odottaa. Lähdin tällä kertaa hieman lähemmille kuvauspaikoille, samaisen lammen luo, missä olin uudenvuodenaattona ollut. Tällä kertaa maassa olisi jo luntakin ja jäässä kunnolla kestoa.

Pyörän lähtiessä liikkeelle tunsin kylmän pakkasilman kasvoillani ja hengityksessä. Vaatetta oli päällä niin reilusti, ettei kylmä kuitenkaan alkanut tulla. Lyhyen ajon jälkeen tosin ilmestyi ongelma. Silmät alkoivat jäätyä kiinni, ripset yrittivät takertua toisiinsa. Nyt olivat oikeasti extreme-kelit. Matkalla tuli vastaan hölkkääjä. Kuka hullu näissä keleissä lähtee ulos urheilemaan, ajattelin. Sitten tajusin, mitä itse tein.

Vaikka lämpötiloista päätellen talvi oli kovimmillaan, oli maata peittänyt lumipeite hyvin ohut. Lumettomat puut olivat huurteisia ja niistä näki, että ilma oli kylmä. Pakkanen paukutti puita voimakkaasti Menin jäälle. Valosaastetta kajasti monesta suuntaa horisontista ja taivas tuntui muutenkin jotenkin poikkeuksellisen valoisalta. Kyse oli todennäköisesti vain lumesta, joka vihdoin oli edes vähän tullut maata peittämään, mutta jostain syystä tuntui valoisuus johtuvan kylmyydestä.

Kovin kauaa en paikalla ollut sekä maiseman yksipuolisuudesta että vaatetuksesta huolimatta hiipineestä kylmyydestä johtuen. Siispä kamera irti kylmän kohmettamasta kuulapäästä ja laukkuun, sekä jalusta pyörään. Asiassa oli vain yksi pieni ongelma. Jalusta on metallia, ja kuten kaikki tietävät, metalliesine kylmässä ilmassa on ennen pitkää hyvin kylmä. Välittömästi ottaessani kiinni jalustasta ja yrittäessäni laittaa sitä kiinni pyörään sen myös koin. Vaikka hanskani olivat hyvin lämpimät, kylmä johtui niiden läpi jäätävän selvästi. Yritin tuskailla jalustaa kiinni, mutta saatuani vielä hetki sitten kohtuullisen sopivassa lämpötilassa olleet käteni aivan jäädytetyiksi, päätin vain ottaa jalustan kainaloon ja ajaa kotiin.

Kylmä oli siirtynyt käsistä myös muualle kehoon. Lähdin ajamaan, ja tunsin kasvojani vasten osuvat miljoonat äärimmäisen kylmät hiukkaset. Tavallinen kypärähuppu ei auttanut, sillä se yritti vain jäätyä hengitysilman seurauksena. Kylmä. Todella kylmä. Yritin polkea nopeasti ja päästä siten mahdollisimman pian lämpimään, mutta vasten kasvojeni tulleen ilman seurauksena se ei onnistunut. Laitoin vaihdetta pienemmälle ja sain nopeutettua polkemistahtia vauhdin ja jäätävän ilmavirran kuitenkin kasvamatta. Kotiin tullessani olivat posket jo mukavan valkoiset. Sain selville, että olisihan sieltä löytynyt kypärähuppu, joka myös toimii kasvojen edessä. Voi kun kiva.

Säätilat pysyivät yhä kauniin talvisina. Koulupäivinä vain aurinko ehti laskea ennen kuin kotiin pääsin, tässä 8.1. illan auringonpilari jo laskeneen auringon yllä.

_MG_5883

Viikonloppuna 9.-10.1. pystyinkin sitten  käyttämään valoisaakin aikaa kuvaamiseen.

Lauantaina järven rannalla koko maisema oli peittynyt usvaan, mutta vähän kun menisi jäälle, näyttäisi, että aurinkokin voisi hohtaa pilven läpi. Ja niinhän se hohti, mutta vielä pidemmällä se erottuisi enemmän. Jospa vielä vähän eteenpäin. Mutta vielä kun vähän menisi pidemmälle, sehän näkyisi jo ihan kunnolla. Ja eteenpäin. Ja oho, tuollahan näkyy jo kimmellystä hangessa, menenpäs vielä vähän pidemmälle. Ja ehkä pikkuisen vielä.

Päädyin lopulta kävelemään 1,5 kilometriä vastarantaa kohti ja sivuun, mutta olihan se näkymä hieno. Aurinko loisti pilven läpi ja taivas hehkui lämpimissä sävyissä. Auringonlaskun utuinen hohde valaisi maisemaa punertavaksi ja auringonkin tarkka sijainti oli silmällä vaikea määrittää.

Vielä auringonlaskunkin jälkeen punaisia ruskosäteitä näkyi hetken sumun seasta.

_MG_5995

Sunnuntaina säätila oli yhä talvisen kaunis eikä tällä kertaa sumuakaan ollut.  Vähäisestä lumimäärästä johtuen talvisuus ei kuvia liiemmin parannellut, mutta päivän suurin kuvallinen saavutus olikin suhteellisen harvinaisen Moilasen kaaren ensibongaukseni. Aavistelin sitä jo paljaalla silmällä, ja hieman käsitellympi kuva varmisti asian. Kaari näkyy auringonpilarin yläosassa V:n muotoisena.

Seuraavat selkeät kelit osuivat sopivasti seuraavalle viikonlopulle. Perjantai-iltana lähdin pyöräilemään kuunsirpin valaisemia teitä, tavoitteena kuvata talven ainoa parempi komeetta Catalina. Saapuessani sopivalle aukiolle laitoin kameran kuvaamaan pinoa komeetasta, ja otin laukusta esille kiikarit. Länsihorisontissa näkyi pientä pilviharsoa. Pienehköjen kiikareiden tarkennus oli hieman ongelmallista, sillä niissä ei tietenkään ollut jalustakierrettä, ja lisäksi objektiivit tuntuivat tarkentuvan hieman eri etäisyyksille. Sen onnistuttua nostin kiikarit kohti Otavan häntää ja sen suunnalla majailevaa komeettaa. – Hetkinen, mitenkäs kiikareiden läpi ei näy tähtiä ja näkökenttä on oudon vaalea? Katsoin kiikareiden ulkopuolelta ja niinpä tietysti, olivathan ne pilvet nousseet ja blokanneet komeettaa aika lailla täydellisesti. Pian olikin jo koko taivas täysin ummessa. Pilvet olivat myös kuvassa tulleet suttaamaan juuri komeetan kohtaa taivasta pahasti, mutta utupallo kuitenkin hyvin kuvaan tarttui.

catalina02.jpg

Seuraavana iltana taivas oli jälleen jonkinlaisen udun peitossa. Tällä kertaa kuitenkin taivaalla näkyi silti jotain kiinnostavaa. Komeita pilareita näkyi horisontissa keinovaloilla sekä kuulla, mutta onneksi katsoin ylöskin. Siellähän näkyi zeniitissä asti pilareita pihalle mennessäni, ja kuullekin kasvoi komea pilari. Pienimuotoisen karttahalonkin näin, ensimmäisessä kuvista näkyy selvä tie. Kartat nousivat pari yötä aiemmin kuuluisuuteen Eurasta tulleen kuvan, jossa suuri alue kartasta heijastui taivaalle, myötä. Lähdin jäälle, jonne mennessä vähän oli halotus rauhoittunut, mutta yhä koko taivas oli täynnä pilaria.

Sitten koitti jo useamman päivän ajan odottamani ilta. 17.1. Muutamaa päivää aiemmin olin innostunut sääennusteen ennustuksesta yölle – täysin selkeää ja pakkanen voisi vajota jopa -32 asteen lukemiin.

Aivan sellaisiin lukemiin ei mittari ollut illalla laskenut, mutta kolmekymmentä pakkasastetta ei monen asteen päässä ollut. Lähdin pyörällä kohti pimeämpiä paikkoja. Ilma tuntui hyvin kylmältä. Kääntyessäni valottomalle metsätielle pidin ensin lampun päällä, mutta nopeasti huomasin sen turhaksi – puolikuu valaisi maisemaa paljon paremmin tuoden sen yksityiskohdat esiin myös kauempaa. Samainen kuu synnytti kauniita varjoja lumiseen metsään.

_MG_6324

Pysäytin pyörän mäennyppylälle. Vaikka oli yö, kuun valaisema maisema oli valoisa ja selkeä. Edellisen kylmän jakson jälkeen nyt oli tullut kinoksiksin asti lunta, mutta silti ei kovin suuresta lumimäärästä voinut puhua. Vedin keuhkoni täyteen kylmää pakkasilmaa.

Ajettuani vielä vähän matkaa eteenpäin päätin maisemakuvien lisäksi ottaa myös pinon komeetta Catalinasta, tällä kertaa ilman pilviharsoa edessä. Komeetta oli jo matkalla poispäin Ison karhun hännästä.

catalina_01

Kuvat otettuani huomasin ongelman. Muutama kymmenen metriä eteenpäin tien auraus oli lopetettu, ja ainoat jäljet siinä olivat yhdet kapeat auton jäljet. Pyöräily oli hyvin vaikeaa siinä 10 senttiä leveässä urassa, jonka ulkopuolelle lipsahtaessa vauhti pysähtyi kuin seinään. Metsäisillä osuuksilla puut peittivät kuuta lisäten vaikeusastetta entisestään, mutta aukeilla kuu toi loistavasti kontrastit esiin. Ei se kyllä siltikään helppoa ollut.

_MG_6355

Vaikka lämpötila oli ollut hyvin kylmä, alle asteen päässä kolmenkympin rajasta, ei lämpimyys tällä kertaa ollut ongelma. Erityisin huomio olivat hanskat, jotka saivat siinäkin kelissä sormet hikoamaan, vaikka välillä kanniskelin kylmää jalustaakin. Niille hanskoille optimaaliset lämpötilat olisivat jo todella kylmät.

Seuraavana aamuna olikin jälleen jääsumuhaloja, hienoja pilareita sekä myös ensimmäinen kerta, kun keinovalolla näin sivuauringon. Koulumatkalta ei kännykkäkuvia kummoisempia otoksia

tullut.

19. tammikuuta iltana Palokasta oli poikkeuksellisen laajalta alueelta illan aikana sähköt poikki ja jopa tietkin olivat pimeinä. Vähäisestä valosaasteesta en tosin päässyt kunnolla nauttimaan johtuen yläpilvistä ja kuusta. Niinpä tyydyin urbaanimpiin kuviin, joita ei varmastikaan ihan heti voi uusia. Kovin usein ei tämänkaltaista tapahdu.

22.1. oli taas todella hieno keinovalopilaripäivä. Mietin edellisenä iltana, laittaakko herätys tavallista aikaisemmaksi, muuten jaksanut. No, olisi kannattanut. Lämpötila oli ilmeisesti ollut yöllä hyvin kylmä, kännykän näytöllä luki yhdeksänkin jälkeen -32°C. En tosin tiedä, oliko lämpötila todellisuudessa aivan niin kylmä.  Aamulla ikkunasta loistivat korkeuksiin kurkottavat ja kirkkaat pilarit, joista ikkunan läpi otin nopean kuvan ilman jalustaa. Kouluun pyöräillessä eräänkin parkkipaikan valot saivat aikaan aivan käsittämättömän upean ja kolmiulotteisen pilarimetsän aivan eteeni. Lähimmät pilarit olivat aivan täydellisiä, vaikka etäisyyteni niihin oli vain muutama metri. Kännykkäräpellystä en ala julkaisemaan, sillä se ei todellakaan tee oikeutta pilarimetsälle. Pian pilarit alkoivatkin jo haaleta vaalenevaan maisemaan, ja hyvä niin, sillä jos päivä ei olisi alkanut sarastaa, olisi voinut olla vaikeuksia olla pysähtymättä niin paljon, että kouluunkin olisi ajallaan ehtinyt.

Illallakin näkyi vielä todella vaikuttavaa lähipilaria. Joka puolella Jyväskylää näkyi erittäin komeaa pilaria lähietäisyydeltäkin, kun pyörällä matkaa tein.

_MG_6425

Aamuksi lämpötila oli noussut jo yli 10 astetta ja päivän aikana lämpötila kohosi -5°C helteeseen. Siihen loppuivat talviset lämpötilat tämän talven osalta.

 

29.1. ilmestyi sitten Keskisuomalaisen Nuoret-sivulla vinkkejäni talviluonnon valokuvaukseen.

2016_01_29_16_24_15_ProShot

Kuukauden viimeisinä  päivinä laskettelemasta Paljakasta piti totta kai pari kuvaa hienosta talvimaisemasta laskukuvien lisäksi ottaa.

Kuvauksellisesti erittäin antoisa tammikuu ja vuoden 2016 alku.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s