Helmikuu 2016

 

_mg_7422

Helmikuu on perinteisesti ollut erittäin pilvinen, eikä 2016 liiemmin poikkeusta tehnyt.

6.2. tuli vaihteeksi kuvattua rallia Kangasniemi rallissa. Sääolosuhteet olivat mukavan talviset lumihankien keskellä 10 asteen pakkasessa, mutta autojen murinoita kuunnellessa ei kylmä sentään tullut. Monenmoisia hienoja pelejä siellä näkyikin.

 

Kuun alkupuoliskossa testailin myös varsin runsaasti kameralaukun uusinta tulokasta, Samyangin 500mm f/8 peiliteleä. Kyseinen objektiivi on erittäin omalaatuinen, sillä huikeasta polttovälistä huolimatta putki on kooltaan ja painoltaan ehkä jopa pienin kaikista laseistani. Kuvanlaatu ei tietenkään aivan huippulaatua kompromisseista johtuen ole, itse asiassa kaukana hyvästä. Pienuus tuon putken idea tosin onkin. Alla yksi jotakuinkin onnistunut räpsäisy.

_mg_6786

13.2. pilvipeite rakoili ensimmäistä kertaa kuukauden aikana. Tauon jälkeen aivan tavallinen sinisyyskin taivaassa näytti hyvältä.

_MG_7491

_MG_7568

Ilta olikin sitten aivan selkeä. Testasin ensin Samyangia kuuhun mutta sen jälkeen astuin lumihankeen keskelle metsää. Ajattelin lähteä kävelemään kohti noin kilometrin päässä sijaitsevaa pientä suolämpärettä. Matkalta otin jo pari kuvaa sirpin valaisemasta hangesta. Yllätyin, miten voimakkaasti niinkin pieni kuu valaisi. Näin eteeni vaivattomasti.

_MG_7584

Matkan edetessä huomasin pilvilautan. Sitten toisenkin. Kuu meni välillä pilven peittoon ja vaikutti huolestuttavasti siltä, etten pitkälle ehtisi ennen taivaan lopullista tukkoon menemistä.

_MG_7589

Ja niinhän siinä sitten kävi. Suolämpäreen ollessa jo kovin lähellä oli taivas jo mennyt lopullisesti aivan pilveen. Kaupungin lähellä onneksi pilvet olivat voimakkaan keltaisia, joten ilman kuunvaloakin metsässä jotain näin. Kävelymatka takaisin kotiin meni tutuissa tunnelmissa, jälleen ne pilvet pilasivat suunnitelmat…

Seuraavan kerran tähtitaivaan alla lähdin sitten toteuttamaan suunnitelmaa, jonka olin edellisellä kerralla keksinyt. Täysikuun loistaessa kirkkaana taivaalla suunnittelin käveleväni vajaan kolmen kilometrin päästä metsiä pitkin kotiin asti. Ensimmäinen vilkaisuni taivaalle näytti juuri oikeanlaisen näkymän. Siispä lähtöpaikalla otin pidensin jalustan jalat sekä otin kameran laukusta ja nostin jalustalle. Katsoin taivaalle enkä voinut uskoa silmiäni. Lännestä päin pyyhälsi alapilviä ja kuun ympärillä näkyi kehä.

_mg_7622Tämäntasoinen epäonnen sarja mitä talven aikana on ollut alkaa jo lähinnä olla naurettavaa. Katsoin kännykän sääennustetta, ja se näytti yhä selkeää yötä, joten päätin kuitenkin lähteä hiljalleen matkaan, josko se sääennuste alkaisi toteutumaankin..

Alkumatka oli pientä metsäautotietä jonka alku kulki pellon ja lammen välistä. Kuten hyvin usein, lampi oli jälleen tulvinut tielle, jonka huomasin kun lumelta näyttävä asia lumikengän alla olikin hieman tavallista upottavampaa ja piti hyvin tunnistettavaa ääntä. Nostin siis kiireellä jalkani kastumisen estäen ja menin hieman tietä taaksepäin päästäkseni pensaiden ohi pellon puolelle. Kun näin tien olevan jo loskasta vapaa ja tien edestä pensaista vapaan aukon, päätin mennä takaisin sen ohuemmalle lumikerrokselle kävelyn helpottamiseksi. Astuin ojan pohjalle ja heilautin toista jalkaani kohti tietä – kunnes ojassa oleva jalka upposi syvälle loskaan ja veteen. Nostin jalkaani raskaan sohjon alta, mutta ilman lähempää tutustumista hangen rakenteeseen se ei sieltä noussutkaan. Jalustan kameroineen heitin hankeen ja sen jälkeen kenkä sieltä nousikin – pinnaltaan aivan vedessä. Onneksi talvikenkä piti sen verran vettä, että sen sisään aistin vain aavistuksenomaisen kosteuden, käytännössä olemattoman. Lumikengistä molemmat olivat selvästi kastuneita.

_mg_7626

Päätin siis astella peltoa pitkin metsänreunaan asti. Lumikenkien kastuneet metalliosat keräsivät kenkien keskelle valtavat lumi- ja jääpaakut, joiden takia nyt kovemmalla lumipinnalla käveleminen oli vaikeaa lumikenkien kallistuessa kuin keinulaudat.

_mg_7631

Pilvipeite näytti yhä yhtenäisemmältä ja kuun kehä muodostui yhä selvemmäksi. Satelliittikuva paljasti pilvilautan yhtenäisyyden Keski-Suomen seudulla, joten en voinut enää muuta, kuin kääntyä keinulaudoillani takaisin kuvasaaliin jäädessä hyvin vajaaksi.

Joopa joo.

 

20.2. menin metsään kuvaamaan valosaasteen punahehkun ja hämärän sinisyyden sekoittumista taivaalla.

 

 

Kuun lopussa pilviä ei enää liiemmin taivaalla ollut ja säät olivat kauniin talviset. 26.2. otin hangista kuvaa tällä kertaa mustavalkofilmille.

Tämän jälkeen alkoikin hiihtoloma, jonka helmikuun puolella olevat päivät menivät Paljakassa.

Hiihtolomaviikon loppuosa vielä pohjoisemmasta maaliskuun tekstissä..

 

Tammikuu 2016

 

 

Tänä vuonna vuodenvaihteen komein tulitus taivaalla ei ollutkaan se perinteinen ilotulitus. Revontuliaktiivisuus nimittäin oli kovassa nousussa vuoden viimeisille päiville, ja uudenvuodenyölle ennusteissa olikin pilvipeitteen repeilyä.

Kellon vielä käydessä vuoden ensimmäistä tuntia Nyrölän kamerassa näkyi hyvinkin vihreitä rakoja pilvissä, joten ajattelin, että on hyvä käydä ottamassa talteen dokumentti vihreistä pilvistä.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Auton ikkunasta näkyi jo matkalla vihreitä aukkoja pilvissä, ja aivan yllättäen, ennusteiden näyttäessä täysipilvistä taivaalle aukesi suuria aukkoja. Ensimmäisellä mahdollisella paikalla pysähtyessä zeniitin ympäristö oli selkeä ja mikäs se siellä oli, koronahan se siellä! Joka puolella taivasta oli pilvien välissä voimakasta viherrystä, ja ennen Otavan hetkellistä esiintymistä pilvien välistä oli mahdoton sanoa yhtään mitään ilmansuunnista, niin kova oli tulitus, ettei siitä voinut päätellä pohjoista.

Kauaa ei kestänyt, kun taivas meni jälleen täysin umpeen, joten mielestäni hyödynsin hetket melkoisen tehokkaasti. Varsinkin koronakuvaan ei olisi rauhallisemmalla taktiikalla ehtinyt, se kun oli aivan ensimmäinen kuvista.

Aamulla taivas olikin jo osittain seljennyt ja reilun -5°C pakkasen aiheuttamassa jääsumussa näkyi aamuauringolla kirkas pilari.

_MG_5594

Iltapäivällä pilvet poistuivat taivaalta lopullisesti. Niinpä luonnollisesti vuoden ensimmäisenä iltana suunnitelmissa oli lähteä jälleen kuvaamaan tähtitaivasta. Ja tällä kertaa oikeasti pimeään paikkaan, Nyrölän luontopolulla sijaitsevalle suolle. Ajomatkaa pyörällä sinne oli parikymmentä kilometriä,  ja etäisyys lähimpiin valosaastuttajiinkin lähes yhtä suuri. Kaiken lisäksi talven ollessa yhä hyvin vähäluminen olisi valosaasteen määrä huomattavasti vähempi kuin mihin olin tottunut.

Eipä siinä sitten muuta kuin iltaviideltä jalusta kiinni pyörään ja menoksi. Pakkanenkin oli jo laskenut ja tuonut viileän -15°C lämpötilan. Teiden pinnat olivat aivan lumettomia, joten ajokeli oli kohtuullisen hyvä. Mitä kauemmaksi olin ajanut, sitä hienommaksi ja hienommaksi taivas tuli ja linnunrata näkyi todella selvästi. Reippaalla vauhdilla sen tosin alkaa vähän huomaamaan, kun on 20 kilometriä painavien kuvausvälineiden ja jalustan kanssa kulkenut.

Vartin yli seitsemän saavuin luontopolun parkkipaikalle. Matkaa oli enää jäljellä noin kilometri, mutta se olikin polkuja pitkin. Polkuja, jotka kulkivat läpi pimeän kuusimetsän. Vaihdoin pyörään valmiiksi pienempää vaihdetta ja suuntasin lampun paremmin, jotta se valaisisi tietä – tai polkua – mahdollisimman hyvin. Sen jälkeen suuntasin eturenkaan kohti polun alkua ja lähdin liikkeelle.

Matka suolle oli pääosin alamäkeä sen sijaitessa järven rannalla. Vauhti yritti siitä johtuen kiihtyä metsässä varsin koviin lukemiin. Jarrua sai kuitenkin käyttää johtuen juurista, jotka tekivät menosta hyvin pomppuista. Lampun valokeila valaisi polkua aina kun sattui oikeaan suuntaan osoittamaan. Jalusta pysyi ihmeen hyvin kahdella remmillä kiinni pyörän putkessa, mutta sai sitä ensimmäisen korjailun jälkeen olla vähän väliä vetämässä oikeaan kohtaan.

Pysäytin pyörän eteeni tultua aukean, joka oli paljon kummankin puolen metsää alempana. Maisema oli musta. Metsä, jonka sisällä vielä hieman olin, oli musta. Mutta taivas. Se oli kirkas ja täynnä tähtiä. Aukiolle johtava alamäki oli hyvin jyrkkä. Lisäksi sitä laskiessani huomasin siinä varsin runsaan jääpeitteen. Renkaat menivät välittömästi lukkoon jäälle osuessaan, vaikka nastat niissä olikin. Varsinainen jääjyrkänne ei ollut kymmentäkään metriä pitkä, mutta kyllä siinä tilannetta ehti tulla. Aukion toisen puolen mäki ei jäinen ollut, ja hyvä niin.

Loppuosuus oli sitten vielä kapeampaa polkua, jossa oli juuria ja kiviä yhä enemmän. Hetken kuluttua alkoivat pitkospuut, jota en tosin siinä pimeydessä kunnolla ajanut, lähinnä potkin kevyttä vauhtia maasta. Välillä vilkuilin ylös, ja pienten mäntyjen kaukana takana näkyvät tähdet loistivat kirkkaina. Huh huh, mikä paikka!

Pysäytin pyörän ja painoin lampun sammuksiin, jotta silmäni sopeutuisivat pimeään. Naps. Mitään ei tapahtunut. No, joskus aiemminkin on useamman painalluksen vaatinut. Painoin muutaman kerran uudestaan. Lamppu pysyi päällä itsepäisesti kuin reposet Pyhän Patrikin päivänä. En voinut edes kokeilla pattereiden pois ottamista, sillä kohta, mistä lamppu avataan, on läpinäkyvää muovia, jonka olin hirveän häikäisyn takia teipannut umpeen.

Pimeänäön meneminen ei ollut ongelmista läheskään pahin, sillä lampunhan saa myös pois tangosta. Ongelma oli se, että useamman tunnin päästä minun pitäisi ajaa saman pimeän metsän läpi uudestaan, eikä kuukaan olisi taivaalla valaisemassa ennen aamuyötä. Kännykän valon käyttämisessä taas ongelmana olisi, että se kädessä maastopyöräily ei ihan helpoin tehtävä olisi.

Minun oli siis pakko toivoa lampun vähintään puoli vuotta sitten vaihdettujen patterien kestämistä, ja alettava vain kuvaamaan. Ja kyllä. Lähes jokainen ilmansuunta oli käytännössä lähes valosaasteesta vapaa kymmenien kilometrien etäisyydellä. Vain lounaassa kajasti Jyväskylän hohde. Harmi vain, että hienoimman oloinen näkymä männyntynkineen tuntui olevan juuri siinä samassa suunnassa.

Vaikka ilmassa tunsi selvästi talven kylmyyden, oli maisema hyvin kaukana talvisesta. Suon pinta totta kai oli aivan jäässä, mutta lunta siinä oli vain aavistuksen verran. Talvimaisema olisi hieno ollut, mutta suohon lumettomuuskin sopii, vielä kun seurauksena siitä taivas erottui paljon paremmin. Edes ennusteiden hieman vihjailemat revontulet eivät olleet taivasta tulleet valaisemaan. Niinpä pohjoistaivaalla laskivat horisontin läheisyyteen kesäkolmion Vega ja Deneb yhdessä selkeästi erottuvan linnunradan kanssa. Niiden itäpuolella oli nouseva Otava, joka oli jo kääntymässä pystyyn. Taivas oli aivan täynnä tähtiä. Kävelin ympäri suota.

Puoli kymmenen aikoihin alkoi metsästä kajastamaan valokeila. Ilmeisesti kaksi ihmistä, taskulampulla valoa osoitellen tuli pitkospuita pitkin. Pian syttyi läheisellä laavulla nuotio ja hiljainen tulen rätinä alkoi kuulua sen suunnalta.

_MG_5738temp2

Toisenlaisetkin loimut ilmestyivät samoihin aikoihin, ja niistä olin enemmän kiinnostunut. Revontulia. Ne vaikuttivat aluksi olevan himmeänä kaarena pohjoishorisontissa, mutta niiden olemus oli kaareksi varsin epämääräinen.

_MG_5731

Kyseessä olivatkin kaaren sijasta revontuliläiskät, jotka yleensä esiintyvät kovempien näytelmien lopulla sykkien. Tämänkaltaiset yön ainoina muotoina ja hitaasti paikallaan sykkivät läiskät ovat ilmeisesti kohtuullisen harvinaisiakin.

Pitkän matka-ajan tietäen ja jäätyneen maan siirrettyä kylmyytensä jalkoihini päätin hieman kymmenen jälkeen lähteä kotiin päin. Ihme kyllä, pyörän lamppu paloi yhä, ja pääsin ajamaan. Tällä kertaa matka oli pääosin ylämäkeä, jossa ei ainakaan kylmä tullut paksuista toppavaatteista johtuen. On tässäkin pyöräilykokemusta, jäisiä metsäpolkuja tähtitaivaan alla. Lampun valokin oli jo siinä vaiheessa himmentynyt patterien vähäisestä varauksesta johtuen, mutta pimeyden keskellä se oli vain hyvä asia. Edes vähän vähemmän pimeänäön menetystä.

Enpä ehtinyt pitkää matkaa kotia kohti ajaa, kun jo Nyrölän peltoaukeilla näin revontulien kirkastuneen. Käsivaralta otin nopean sarjan, josta paljastui hidasta mutta selvää sykkimistä. Paljain silmin sykkimisestä näki vain aavistuksen. Alla animaatio noin viiden sekunnin ajalta.

_MG_5755_animaatio_web

Kymmenen minuuttia 2. päivän puolella saavuin takaisin kotiin, takana seitsemisen tuntia raikasta pakkasilmaa ja tähtikirkasta taivasta. Ei hassummin mennyt vuoden ensimmäinen päivä kuvauksellisesti.

Aamulla lähdinkin sitten Ursan nuorten leirille Orimattilan Artjärvelle. Matkalla näkyi aamuauringon paisteessa mukavaa halotusta.

Pilvisyys oli totta kai kiusana leirillä ollessa. Vihdoin viimeisenä yönä taivas oli kuitenkin selkeä ja leiriohjelman ja U20-jääkiekkofinaalin katsomisen jälkeen lähdin totta kai kuvaamista kokeilemaan. Taivaan yleisilme oli mukavan pimeä, vaikka Helsinki kajastikin lounaassa varsin voimakkaasti. Ilman lämpötila oli mukavan viileä -22, joka edellisten talvien surkeuden takia oli siinä vaiheessa kylmin lämpötila, missä olin tähtiä kuvannut. Jopa niinkin pitkälle, kuin aamuun asti.

Aamulla sitten putkella katsomisen lisäksi otin pari kuvaa aurinkokunnan kappaleiden jonosta, ylempänä taivaalla kuvan ulkopuolella olivat vielä Mars ja Jupiter. Pimeämmän taivaan kuvan kanssa tulikin hieman ongelmia, sillä jostain syystä HDR:n vaaleampi tiedosto meni vasenta yläkulmaa lukuunottamatta rikki, ja loppuosa taivaasta onkin siksi silkkaa banding-kohinaa. Talven siihen mennessä kylmin aamu laski mittarit -24 asteeseen, mutta eipä siinä vielä kylmä tullut. Sekään ennätys ei kauaa pysynyt.

Illaksi kotona olikin pakkanen laskenut laskemistaan ja elohopea oli vajonnut jo -30°C lukemiin. Vihdoinkin. Näitä talven reiluja pakkaslukemia olikin saanut joitakin vuosia odottaa. Lähdin tällä kertaa hieman lähemmille kuvauspaikoille, samaisen lammen luo, missä olin uudenvuodenaattona ollut. Tällä kertaa maassa olisi jo luntakin ja jäässä kunnolla kestoa.

Pyörän lähtiessä liikkeelle tunsin kylmän pakkasilman kasvoillani ja hengityksessä. Vaatetta oli päällä niin reilusti, ettei kylmä kuitenkaan alkanut tulla. Lyhyen ajon jälkeen tosin ilmestyi ongelma. Silmät alkoivat jäätyä kiinni, ripset yrittivät takertua toisiinsa. Nyt olivat oikeasti extreme-kelit. Matkalla tuli vastaan hölkkääjä. Kuka hullu näissä keleissä lähtee ulos urheilemaan, ajattelin. Sitten tajusin, mitä itse tein.

Vaikka lämpötiloista päätellen talvi oli kovimmillaan, oli maata peittänyt lumipeite hyvin ohut. Lumettomat puut olivat huurteisia ja niistä näki, että ilma oli kylmä. Pakkanen paukutti puita voimakkaasti Menin jäälle. Valosaastetta kajasti monesta suuntaa horisontista ja taivas tuntui muutenkin jotenkin poikkeuksellisen valoisalta. Kyse oli todennäköisesti vain lumesta, joka vihdoin oli edes vähän tullut maata peittämään, mutta jostain syystä tuntui valoisuus johtuvan kylmyydestä.

Kovin kauaa en paikalla ollut sekä maiseman yksipuolisuudesta että vaatetuksesta huolimatta hiipineestä kylmyydestä johtuen. Siispä kamera irti kylmän kohmettamasta kuulapäästä ja laukkuun, sekä jalusta pyörään. Asiassa oli vain yksi pieni ongelma. Jalusta on metallia, ja kuten kaikki tietävät, metalliesine kylmässä ilmassa on ennen pitkää hyvin kylmä. Välittömästi ottaessani kiinni jalustasta ja yrittäessäni laittaa sitä kiinni pyörään sen myös koin. Vaikka hanskani olivat hyvin lämpimät, kylmä johtui niiden läpi jäätävän selvästi. Yritin tuskailla jalustaa kiinni, mutta saatuani vielä hetki sitten kohtuullisen sopivassa lämpötilassa olleet käteni aivan jäädytetyiksi, päätin vain ottaa jalustan kainaloon ja ajaa kotiin.

Kylmä oli siirtynyt käsistä myös muualle kehoon. Lähdin ajamaan, ja tunsin kasvojani vasten osuvat miljoonat äärimmäisen kylmät hiukkaset. Tavallinen kypärähuppu ei auttanut, sillä se yritti vain jäätyä hengitysilman seurauksena. Kylmä. Todella kylmä. Yritin polkea nopeasti ja päästä siten mahdollisimman pian lämpimään, mutta vasten kasvojeni tulleen ilman seurauksena se ei onnistunut. Laitoin vaihdetta pienemmälle ja sain nopeutettua polkemistahtia vauhdin ja jäätävän ilmavirran kuitenkin kasvamatta. Kotiin tullessani olivat posket jo mukavan valkoiset. Sain selville, että olisihan sieltä löytynyt kypärähuppu, joka myös toimii kasvojen edessä. Voi kun kiva.

Säätilat pysyivät yhä kauniin talvisina. Koulupäivinä vain aurinko ehti laskea ennen kuin kotiin pääsin, tässä 8.1. illan auringonpilari jo laskeneen auringon yllä.

_MG_5883

Viikonloppuna 9.-10.1. pystyinkin sitten  käyttämään valoisaakin aikaa kuvaamiseen.

Lauantaina järven rannalla koko maisema oli peittynyt usvaan, mutta vähän kun menisi jäälle, näyttäisi, että aurinkokin voisi hohtaa pilven läpi. Ja niinhän se hohti, mutta vielä pidemmällä se erottuisi enemmän. Jospa vielä vähän eteenpäin. Mutta vielä kun vähän menisi pidemmälle, sehän näkyisi jo ihan kunnolla. Ja eteenpäin. Ja oho, tuollahan näkyy jo kimmellystä hangessa, menenpäs vielä vähän pidemmälle. Ja ehkä pikkuisen vielä.

Päädyin lopulta kävelemään 1,5 kilometriä vastarantaa kohti ja sivuun, mutta olihan se näkymä hieno. Aurinko loisti pilven läpi ja taivas hehkui lämpimissä sävyissä. Auringonlaskun utuinen hohde valaisi maisemaa punertavaksi ja auringonkin tarkka sijainti oli silmällä vaikea määrittää.

Vielä auringonlaskunkin jälkeen punaisia ruskosäteitä näkyi hetken sumun seasta.

_MG_5995

Sunnuntaina säätila oli yhä talvisen kaunis eikä tällä kertaa sumuakaan ollut.  Vähäisestä lumimäärästä johtuen talvisuus ei kuvia liiemmin parannellut, mutta päivän suurin kuvallinen saavutus olikin suhteellisen harvinaisen Moilasen kaaren ensibongaukseni. Aavistelin sitä jo paljaalla silmällä, ja hieman käsitellympi kuva varmisti asian. Kaari näkyy auringonpilarin yläosassa V:n muotoisena.

Seuraavat selkeät kelit osuivat sopivasti seuraavalle viikonlopulle. Perjantai-iltana lähdin pyöräilemään kuunsirpin valaisemia teitä, tavoitteena kuvata talven ainoa parempi komeetta Catalina. Saapuessani sopivalle aukiolle laitoin kameran kuvaamaan pinoa komeetasta, ja otin laukusta esille kiikarit. Länsihorisontissa näkyi pientä pilviharsoa. Pienehköjen kiikareiden tarkennus oli hieman ongelmallista, sillä niissä ei tietenkään ollut jalustakierrettä, ja lisäksi objektiivit tuntuivat tarkentuvan hieman eri etäisyyksille. Sen onnistuttua nostin kiikarit kohti Otavan häntää ja sen suunnalla majailevaa komeettaa. – Hetkinen, mitenkäs kiikareiden läpi ei näy tähtiä ja näkökenttä on oudon vaalea? Katsoin kiikareiden ulkopuolelta ja niinpä tietysti, olivathan ne pilvet nousseet ja blokanneet komeettaa aika lailla täydellisesti. Pian olikin jo koko taivas täysin ummessa. Pilvet olivat myös kuvassa tulleet suttaamaan juuri komeetan kohtaa taivasta pahasti, mutta utupallo kuitenkin hyvin kuvaan tarttui.

catalina02.jpg

Seuraavana iltana taivas oli jälleen jonkinlaisen udun peitossa. Tällä kertaa kuitenkin taivaalla näkyi silti jotain kiinnostavaa. Komeita pilareita näkyi horisontissa keinovaloilla sekä kuulla, mutta onneksi katsoin ylöskin. Siellähän näkyi zeniitissä asti pilareita pihalle mennessäni, ja kuullekin kasvoi komea pilari. Pienimuotoisen karttahalonkin näin, ensimmäisessä kuvista näkyy selvä tie. Kartat nousivat pari yötä aiemmin kuuluisuuteen Eurasta tulleen kuvan, jossa suuri alue kartasta heijastui taivaalle, myötä. Lähdin jäälle, jonne mennessä vähän oli halotus rauhoittunut, mutta yhä koko taivas oli täynnä pilaria.

Sitten koitti jo useamman päivän ajan odottamani ilta. 17.1. Muutamaa päivää aiemmin olin innostunut sääennusteen ennustuksesta yölle – täysin selkeää ja pakkanen voisi vajota jopa -32 asteen lukemiin.

Aivan sellaisiin lukemiin ei mittari ollut illalla laskenut, mutta kolmekymmentä pakkasastetta ei monen asteen päässä ollut. Lähdin pyörällä kohti pimeämpiä paikkoja. Ilma tuntui hyvin kylmältä. Kääntyessäni valottomalle metsätielle pidin ensin lampun päällä, mutta nopeasti huomasin sen turhaksi – puolikuu valaisi maisemaa paljon paremmin tuoden sen yksityiskohdat esiin myös kauempaa. Samainen kuu synnytti kauniita varjoja lumiseen metsään.

_MG_6324

Pysäytin pyörän mäennyppylälle. Vaikka oli yö, kuun valaisema maisema oli valoisa ja selkeä. Edellisen kylmän jakson jälkeen nyt oli tullut kinoksiksin asti lunta, mutta silti ei kovin suuresta lumimäärästä voinut puhua. Vedin keuhkoni täyteen kylmää pakkasilmaa.

Ajettuani vielä vähän matkaa eteenpäin päätin maisemakuvien lisäksi ottaa myös pinon komeetta Catalinasta, tällä kertaa ilman pilviharsoa edessä. Komeetta oli jo matkalla poispäin Ison karhun hännästä.

catalina_01

Kuvat otettuani huomasin ongelman. Muutama kymmenen metriä eteenpäin tien auraus oli lopetettu, ja ainoat jäljet siinä olivat yhdet kapeat auton jäljet. Pyöräily oli hyvin vaikeaa siinä 10 senttiä leveässä urassa, jonka ulkopuolelle lipsahtaessa vauhti pysähtyi kuin seinään. Metsäisillä osuuksilla puut peittivät kuuta lisäten vaikeusastetta entisestään, mutta aukeilla kuu toi loistavasti kontrastit esiin. Ei se kyllä siltikään helppoa ollut.

_MG_6355

Vaikka lämpötila oli ollut hyvin kylmä, alle asteen päässä kolmenkympin rajasta, ei lämpimyys tällä kertaa ollut ongelma. Erityisin huomio olivat hanskat, jotka saivat siinäkin kelissä sormet hikoamaan, vaikka välillä kanniskelin kylmää jalustaakin. Niille hanskoille optimaaliset lämpötilat olisivat jo todella kylmät.

Seuraavana aamuna olikin jälleen jääsumuhaloja, hienoja pilareita sekä myös ensimmäinen kerta, kun keinovalolla näin sivuauringon. Koulumatkalta ei kännykkäkuvia kummoisempia otoksia

tullut.

19. tammikuuta iltana Palokasta oli poikkeuksellisen laajalta alueelta illan aikana sähköt poikki ja jopa tietkin olivat pimeinä. Vähäisestä valosaasteesta en tosin päässyt kunnolla nauttimaan johtuen yläpilvistä ja kuusta. Niinpä tyydyin urbaanimpiin kuviin, joita ei varmastikaan ihan heti voi uusia. Kovin usein ei tämänkaltaista tapahdu.

22.1. oli taas todella hieno keinovalopilaripäivä. Mietin edellisenä iltana, laittaakko herätys tavallista aikaisemmaksi, muuten jaksanut. No, olisi kannattanut. Lämpötila oli ilmeisesti ollut yöllä hyvin kylmä, kännykän näytöllä luki yhdeksänkin jälkeen -32°C. En tosin tiedä, oliko lämpötila todellisuudessa aivan niin kylmä.  Aamulla ikkunasta loistivat korkeuksiin kurkottavat ja kirkkaat pilarit, joista ikkunan läpi otin nopean kuvan ilman jalustaa. Kouluun pyöräillessä eräänkin parkkipaikan valot saivat aikaan aivan käsittämättömän upean ja kolmiulotteisen pilarimetsän aivan eteeni. Lähimmät pilarit olivat aivan täydellisiä, vaikka etäisyyteni niihin oli vain muutama metri. Kännykkäräpellystä en ala julkaisemaan, sillä se ei todellakaan tee oikeutta pilarimetsälle. Pian pilarit alkoivatkin jo haaleta vaalenevaan maisemaan, ja hyvä niin, sillä jos päivä ei olisi alkanut sarastaa, olisi voinut olla vaikeuksia olla pysähtymättä niin paljon, että kouluunkin olisi ajallaan ehtinyt.

Illallakin näkyi vielä todella vaikuttavaa lähipilaria. Joka puolella Jyväskylää näkyi erittäin komeaa pilaria lähietäisyydeltäkin, kun pyörällä matkaa tein.

_MG_6425

Aamuksi lämpötila oli noussut jo yli 10 astetta ja päivän aikana lämpötila kohosi -5°C helteeseen. Siihen loppuivat talviset lämpötilat tämän talven osalta.

 

29.1. ilmestyi sitten Keskisuomalaisen Nuoret-sivulla vinkkejäni talviluonnon valokuvaukseen.

2016_01_29_16_24_15_ProShot

Kuukauden viimeisinä  päivinä laskettelemasta Paljakasta piti totta kai pari kuvaa hienosta talvimaisemasta laskukuvien lisäksi ottaa.

Kuvauksellisesti erittäin antoisa tammikuu ja vuoden 2016 alku.

Reposten tanssi taivaalta kennolle

Revontulien maaginen tanssi tähtitaivaalla on yksi luonnon kauneimmista näytöksistä, joten loogista on, että se on ehkä vaikeimmin tallennettava. Monet luonnon kauniit näytökset ovat helposti myös kännykällä tallennettavissa, mutta kun yö koittaa ja aurinkotuuli pommittamaan maan magneettikenttää, on kuvaaja pulassa kaluston kanssa. Käytännössä ainoa järkevä ratkaisu on järjestelmäkamera, mutta senkään olemassaolo ei vielä mitään lupaa, sillä teknisesti revontulet ovat suuri haaste sekä laitteistolle että kuvaajalle.

Laitteistoksi revontulikuvaukseen tarvitaan mahdollisimman hyvin pimeyttä kestävä kamera ja valovoimainen objektiivi, jonka laajakulmaisuudestakaan ei usein haittaa ole. Peilikamerat voittavat muun yökuvauksen tavoin revontulikuvauksessa peilittömät, sillä niillä kuvatessa voi sommitella etsimestä menettämättä pimeänäköään ja kuluttamatta järjettömästi akkua. Peililliset rungot ovat usein myös suunniteltuja kovemmille oloille. Sonyn täyden kennon peilittömät ovat tosin pelkän kuvanlaadun puitteessa vastaavia peilillisiä parempia.

Objektiivilta halutaan reposkuvaukseen usein mahdollisimman suurta laajakulmaisuutta, mutta mielestäni aivan maksimilaajuus ei tarpeen kovinkaan usein tule. Enemmän painoarvoa pistän valovoimaisuudelle, sillä todella laajoissa objektiiveissa valovoima on yleensä selvästi heikompi

Ja vaikka valovoima on ylivoimaa suuren kennon ohella, perusharrastelijarungolla kittiobjektiivinkin kera selviää kyllä taivaan loimujen taltioinnista.

Rauhallisia ja himmeitä revontulikaaria kuvattaessa voivat asetukset olla pitkälti samat kuin muussakin tähtikuvauksessa, eli täysi aukko, valotusaika niin pitkä, etteivät tähdet vielä viirunnu eli 20-30 sekuntia, ja ISO-herkkyys noin 1600 paikkeille riippuen objektiivin valovoimasta, taivaan valosaasteesta ja mahdollisesta kuutamosta. Tarkennus tehdään manuaalisesti takanäytöltä kuvaa suurentaen kirkkaaseen tähteen ja valkotasapaino paikallisen taivaan mukaan, eli kaupunkien lähistöllä keinovalo ja oikeasti syrjässä kaikesta voi päivänvaloasetuksiakin käyttää. RAW-muodossa totta kai tämäntyyppiset kuvat kannattaa ottaa, joten valkotasapainolla ei kuvaushetkellä niin väliä olekaan.

 

_MG_2786
Canon EOS 5D Mark III, Samyang 14mm f/2.8 40s. ISO3200, Jyväskylä 4.11.2015

 

Kun reposet alkavat nousta selvästi paljain silmin erottuviksi, ja liikettäkin alkaa syntyä, alkavat tulet muuttua edellisen kaltaisilla asetuksilla helposti yksityiskohdattomaksi mössöksi. Useimmiten normaalin tasoisia revontulia kuvatessa valotusajan on oltava noin 10-15 sekuntia, joten jos tulet eivät vielä kovin kirkkaat ole, joutuu herkkyyttä nostamaan. Hiemankin parempina öinä voivat ajat olla alle 10 sekunnin, jos tavoitteena on liikkeen jonkinasteinen pysäytys.

_MG_8032_01
Canon EOS 5D Mark III, Samyang 24mm f/1.4 5s. ISO800, Jyväskylä 7.10.2015
_MG_9976
Canon EOS 5D Mark III, Samyang 24mm f/1.4 10s. ISO1600, Hankasalmi 16.8.2015

 

Rajujen geomagneettisten myrskyjen aikaan ja joskus muulloinkin tulet suorastaan tanssivat sellaisella tahdilla ja kirkkaudella, että jokainen valotusaika tuntuu vain suttaavan tulet. Tällöin kannattaa valotusaika olla 2 sekuntia tai lyhyempi, miten vain objektiivin valovoima ja kameran kohinansieto antaa myöten. 7.10.2015 suoraan yllä näkynyt revontulikorona räjähteli sellaisella tahdilla, että käytin jopa alle neljäsosasekuntin mittaisia aikoja. Näissä tapauksissa taustataivas jää mustaksi, sillä sen kontrastiero kirkkaisiin revontuliin on hyvin suuri.

 

Vähänkin kirkkaammat revontulet tallentuvat moitteetta myös pokkarille, kunhan siitä löytyy mahdollisuus pitkälle valotusajalle ja mahdollisimman paljon muita manuaalisäätöjä. Erittäin kirkkaista myrskyistä onnistuu taltioimaan kuvia myös joillain puhelimilla. Manuaalisäätöjen löytyessä voi valotusajan asettaa mahdollisimman pitkäksi, yleensä muutaman sekunnin mittaiseksi, ja herkkyyden maksimiinsa, ja toivoa kuvaan tallentuvan jotain. Kännyköissä usein suurin ongelma on jalustakiinnityksen puute. Alla olevan kuvan otin Lumialla 17.3.2015 myrskyn koronasta puhelin lumihangella näyttö alaspäin maaten.

lumia_17-3
Nokia Lumia 920 f/2 4s ISO3200, Jyväskylä 17.3.2015

 

Mutta aina, kun taivaalle ilmestyvät reposet, on tärkeintä kuitenkin se, että muistaa nauttia itse showsta eikä vain tuskailla kuvien kanssa.

 

Joulukuu 2015

Joulukuun tähtikuvaukset sain aloitettua 3. päivän iltana, jolloin taivas oli päivää vaille kuukauden tauon jälkeen tähtikirkas. Mielessäni oli kaksi kuvauspaikkaa, jotka tekisivät yhdessä pyöräilylle sopivan, noin 20km lenkin. Ensimmäiselle saavuttuani taivas olikin mennyt paikallisehkoon matalalla liikkuvien alapilvien varsin suureen peittoon. Niinpä päätin suosiolla kääntyä ja mennäkin heti Korttajärven uimarannalle. Vaikka länsitaivaan katselua vaikeuttivat talven lehdettömien koivujen läpi hehkuneet Puuppolantien valot, muihin suuntiin aukesi mukavan pimeä tähtitaivas, jonka näkymiseen auttoi tyypillinen nykyjoulukuu – ei tietoakaan lumesta. Lisämukavuuden taivaan tuijottelulle antoivat uimarannan penkit, joilla istuessa sai rentoutua ihastelemaan yötaivaan selittämätöntä kauneutta. Ei hassumpi avaus joulukuulle.

 

Seuraavan kerran tähtitaivaan alle pääsinkin jo 7.12. Tällä kertaa hainkin sitten matkalle hieman eksotiikkaa, sillä tuttujen ja helppojen teiden varsilla olevien peltoaukeiden ja rantojen sijasta päätinkin mennä Lehesvuoren Vähäjärven puoleiselle rinteelle, jonne päästäkseen on ajettava useamman kilometrin matka pienillä metsäteillä. Suurilla ja tehokkailla valoilla varustetulla autolla siinä ei mitään ongelmaa olisi, mutta pyörällä ei lähellekään samanlaista valaistustehoa saa aikaan millään. Vielä kun muistaa maan lumettomuuden ja sen, ettei kuuta taivaalta valaisemasta löydy, tietää, ettei ajomatka aivan tavallisimmasta päästä ole. Myöskään siksi, etten tuota päivää aiemmin lähellekään sellaisessa pimeydessä ajanut.

Vajaan 10 kilometrin asvalttiajon jälkeen käännyin hiekkatielle. Ensimmäisen parinsadan metrin matkalla oli useampi talo, joiden pihoilta tielle karkasi hyvin valoa, mutta heti niiden jälkeen eteen ja ylös aukesi täysi pimeys. Pyörän lamppu valaisi vain kapean keilan, ja ohjaustangon oikealla puolella ollessaan ei siitä riittänyt valoa juuri yhtään vasemmalle. Erittäin hyvä juttu, jos tie kääntyi kyseiseen suuntaan. Alun jälkeen saavuin peltoaukealle, johon pysähdyin jo yhden linnunratakuvan ottamaan, sillä maan ollessa musta se näkyi näyttävän selvästi taivaalla.

_MG_3985

Sitten käännyin ylämäkeen, pienelle tielle. Lamppu valaisi mustien, korkeiden puiden reunustamaa tietä, tähtien loistaessa mustalla taivaalla yläpuolella. Katse eksyi vähän väliä tuijottelemaan ylös, ja aivoni yrittivät varoa ajattelemasta, mitä tuon pienen valokeilan ulkopuolisilla alueilla voisi piileskellä.

Parin kilometrin nousun jälkeen saavuin paikalle, josta puiden hakkausten syystä olikin pitkä näköala Jylhänperän pelloille. Talot olivat siellä kyllä turhan kirkkaasti valaistuja, mutta upea tähtitaivas ja paljain silmin vaivatta näkynyt linnunrata korvasivat sen. Reipas tuuli puhalteli, vaikkeivat eteläisemmän Suomen kovemmat lukemat olleet lähelläkään.

Pian revontuletkin alkoivat syttyä taivaalle ja liikuskella. Liikkeessä oli myös jokin kivikappale maan äärimmäisessä läheisyydessä, sillä pian reposten aktivoitumisen jälkeen komea tulipallo  lensi kaksosien suunnalla jättäen savuvanan peräänsä. Kirkkaita liikkujia tuli vielä lisää, valitettavasti ne eivät olleet niin toivottuja, sillä pohjoistaivaalta alkoi puskea pilveä. Koko yön ajaksi oli taivaan ennustettu pysyvän selkeänä, mutta kun ei. Pakko oli paikalta poistua taivaan mentyä koko alaltaan keltaiseksi.

_MG_4026_2

Pyörämatka kuvauspaikalta pois oli vieläkin mielenkiintoisempi, kuin paikalle tulo, sillä nyt valtaosa matkasta olikin alamäkeä, ja vielä varsin jyrkkää sellaista. Vaikken mutkia muistanut ollenkaan tulomatkalta tai kesältä ja vasemmalle kääntyviin mutkiin meno oli varsin sokeaa lampun takia, oli vauhti tietenkin varsin reipasta, sillä eihän hyvää vauhtia voi jarruttelemalla tuhlata. Pyörässä oli suurin vaihde päällä ja polkemistahti varsin reipas siitäkin huolimatta, joten vauhdit ovat mitä luultavimmin olleet 30km/h paremmalla puolella. Tie olisi kyllä voinut olla tasaisemmasta päästä…

Päästyäni ulos metsästä puiden yllä näkyi nousevan Orion. Kyllä se talvi oli tulossa, vaikkei säätilanne siltä vaikuttanutkaan.

_MG_4027

Aamulla taivas olikin taas selkeä, mutta koska en sitä ollut arvannut, oli komeetta Catalina ehtinyt jo kadota aamun sarastukseen. Kuu ja Venus vielä näkyivät aamuhämärän vaalentamalla taivaalla, kun kuvan otin.

_MG_4045

Siitä sitten alkoivat taas tylsät kelit. Pilveä. Vähän satoi hetkeksi luntakin, ja kävin myös uuden asuinalueen kohoamisesta Mannisenmäelle pari dokumenttikuvaa ottamassa. Hieman oli metsää pistetty matalaksi.

Jouluaatto. Heräsin aikaisin, syynä totta kai kuvaaminen, sillä ennusteessa näkyi pilvien häipyminen aamulla. Tietenkään hämäräaikaan oli vielä täysin pilvessä, mutta maastossa ja kaupunkimaisen asutuksen ulkopuolella pyöräily oli ihan hyvä tapa aloittaa jouluaatto.

_MG_4876

Auringonnousun koittaessa pilvet lähtivät, ja sää oli kuin hienosta syyspäivästä. Aurinko paistoi ja maa lumeton. Vähälumisten viime vuosien ehdoton pohjanoteeraus joulusäässä.

Tapaninpäivänä olikin sitten pitkästä aikaa selkeä ilta ja ennusteissa pilvetöntä koko yöksi. Niinpä päätin lähteä pyöräilemään suuntaan, jossa en aiemmin ollut käynytkään. Nouseva täysikuu valaisi matkaa. Kuun loistetta himmentämässä ja sille kehää tekemässä oli jonkin verran pilveä, joka pysyi totta kai vain kuun kohdalla.

_MG_5268

Eipä tosin ollut kovin suuri yllätys, kun hyvin nopeasti paikoille, joissa kuvia saisi, pääsyn jälkeen ne kuuliaisesti kuuta himmentäneet pilvet tunkivatkin koko taivaan tukkoon. Näinpä ennusteiden yhä näyttäessä täyttä pilvettömyyttä säätila pakotti katsomaan kännykästä pilvitutkaa, ja eipä sieltä selkeää ollut tiedossa.

_MG_5272

Kotiin päin lähtiessä kävin vielä parilla tiellä katsomassa kuvausmaisemia tulevaisuuden varalle, taivaan ollessa täysin tukossa. Matkalla alkoi satamaan luntakin, mielenkiintoista oli se, miten sateen aikana zeniittiin syntyikin rakoa, josta tähtiä näkyi.

Huomasin myös sen, ettei -5 asteen lämpötilassa pyörällä liikkuessa tarvitse aivan täyttä toppavaatetusta.

27.12. sama juttu. Selkeää luvaksi. Sama suunta. Tällä kertaa sain sentään nousevan täysikuun sain vangittua kennolle, ennen kuin taivas olikin jälleen tukossa. Aikaa oli tosin kulunut siihen, että eräs jokaisen karttapalvelun mukaan autollakin ajettava tie oli ilmeisestikin lähinnä jokin traktorin ura talon pihasta ladolle tai vastaavalle, ja jouduin tekemään u-käännöksen. Sopivan jännää oli metsätietä ajaa taas, sillä kuu ei vielä ollut noussut.

Tiekuvakin oli otettava, kun kerrankin kameran kanssa olin kyseisen tien luona. Autoja ei liiemmin tuolla ajanut, joten kameran sai hyvin sijoitettua keskelle tietä. Huomasin myös, että Volvo ilmeisesti tekee viallisia nopeusmittareita, sillä yksi ruotsalaisauto ohi mennessään kiihdytti sopivasti rajoituksen noustessa, mutta nopeuslukemia väittäisin aika lailla suuremmiksi…

_MG_5323

28.12. ennusteissakin näkyi pilveä, mutta pimeän taivaan ollessa yhä vain selkeä päätin lähteä uusia paikkoja katsomaan. Komea tähtitaivas loisti yläpuolellani pysäyttäessäni pyörän. Pystytin jalustan. Selkeää. Otin kameran esiin ja nostin sen jalustalle. Hmm, pohjoistaivas taitaa jossain mössöä olla. Otin ensimmäisen kuvan lounaan suunnalta. Oho, pilveä on vähän tullut ja palaapas rumasti puhki. Herkkyyttä alas ja uusi kuva. Ja sitten ei enää juurikaan tähteä näkynyt, ei kuvassa eikä silmällä. Joo-o. Joku kuva sentään pilvistä tuli.

_MG_5337

29.12. tulikin taas vaihteeksi taas edes jonkinmoista pakkasta tuoden mukanaan pitkin päivää näkyneet jääsumuhalot. Päivällä auringolla näkyi tavallinen sivuaurinko, mutta yöllä keinovalopilarit kasvoivat näyttäviksi ja kuvasta paljastui myös harvinaisempia ilmestyksiä, yläsivuaurinkoja, jotka lampuilla ovat kaltevia pilareita.

_MG_5350

 

Uudenvuodenaattona menin lammen rannalle. Ilma ei ollut kylmä eikä lämmin. Ulkoisia häiriöääniä liikenteestä ei tunkeutunut luonnon keskelle. Valo oli pehmeän rauhallista pilviverhon läpi. Kunpa jokainen kuvauskerta saisikin niin zeniläisen mielentilan aikaan, mutta hienohan noihin tunnelmiin oli päättää vuoden 2015 kuvaamiset.

_MG_5360

Marraskuu 2015

Omituisen vähäpilvisen syksyn jälkeen oli arvattavissa, että marraskuussa tulisi sitten sakkoa siitä. Kuukausi kuitenkin vaihtui ja jatkoi kuitenkin siitä, mihin lokakuussa oli jääty, pilveä ei liiaksi ollut.

Heti toisen päivän iltana tähtiä olikin näkyvissä. Vielä en kuitenkaan kauemmaksi lähtenyt, joten päätin tyytyä pariin kuvaan lähimetsästä.

_MG_2675

Ja heti seuraavaksi illaksi revontuliennusteet vaikuttivatkin jo lupaavilta. Lähdin tuttuun tapaan ajamaan kohti Puuppolaa, ja taivaalla lähipäivinä varsin runsaasti näkyneet tähdenlennot viiruttivat taivasta satelliittien ohella. Tien pimeämmillä kohdilla näin, että pohjoistaivaalla nousi kohtuullisen kirkas, vihreä revontulikaari yllään harsoa. Tuosta vaiheesta en tietenkään ottanut kuvaa, sillä olisinhan pian pimeässä.

draw_scene

Lähestyessäni Puuppolaa huomasin, että jotain ylimääräistäkin oli taivaalla. Pilviä. Lyhyt matka kohti nosti pilviä voimakkaasti, ja kun olin ohittanut viimeisenkin katuvalon, taivaalla näkyi pilvien välistä enää pieni kaistale itätaivasta. Muistin, että olin viimeksi nähnyt pimeän yötaivaan valottomalta paikalta ikuisuuksia sitten. Ehkä juuri siksi pilvien välistä loistanut Ajomiehen tähdistö näytti tummalla taivaalla niin vaikuttavalta.

_MG_2687

Kuva oli tietysti otettava ennen kotiin päin lähtemistä. Ja niinpä niin, Palokassa olikin selkeää. Onneksi lohdutuksen toikin pari tuntia myöhemmin, 22:13, innostuneet reposet jotka ylsivät jopa zeniittiin asti. Sadan metrin etäisyydellä kotiovesta pimeys toki oli mitä oli, mutta lähes kuukauteen en reposia ollut nähnytkään.

Keskiviikkona 4.11. alkoi koulussa koeviikko, joka iltapäivällä olevien kokeiden ansioista on tähtikuvaajalle mahtavaa aikaa. Niinpä heti seuraavana yönä menin kiertelemään Alvajärven rantoja ilman pelkoa olla aivan puoliunessa koko seuraavaa päivää.

Reissulta käteen jäi lopulta rauhalliset revontulet matalalla pohjoistaivaalla sekä kuunsirpin nousu jo saapuneiden pilvien luota idästä.

Loppukuu menikin sitten kuvauksellisesti huonommin, kuin muistan minkään kuukauden menneen, pilvessä oli totta kai aivan tauotta, mutta kaikkein pahinta oli se jatkuva ja vielä kaiken lisäksi kylmä vesisade. Harvassa olivat päivät, joina ei maahan vettä tullut. Onneksi pariin otteeseen sade kylmeni niin paljon, että 14.-15.11. yönä satoi maahan ensilumi, joka pysyi maassa jopa melkein kokonaisen päivän.

_MG_3024

Vajaan viikon kuluttua, perjantaina 20.1. saapuikin sitten lisää lunta, ja viikonlopun kuluessa maisema oli muuttunut upean talviseksi. Parikymmentä senttiä paksu hanki loi edes pieniä toiveita kahden vähälumisen talven jälkeisen talven kunnollisuudesta. Alla olevat kuvat ovat lauantaiaamulta, jonka jälkeen se oikea talvi vasta tuli.

Eipä siinä sitten kuitenkaan aikaakaan mennyt, kun tiistai-iltana 24. päivä lumet alkoivat sulaa vauhdilla, ja vuorokaudessa mahtavasta talvisuudesta oli jäljellä vain muisto – ja pyörän alle tiistai-iltana laitetut nastarenkaat. Samana iltana pilviverhoon ilmestyi myös pienen pieni aukko, ja ohuesta kohdasta paistoi läpi kuu kehineen.

_MG_3324

Ja kuinkas muutenkaan, loppukuu jatkoi jo liiankin tuttua harmaata ja sateista keliä.

Lokakuu 2015

Tänäkin vuonna pilvisyys oli lokakuussa haaste taivaan tuijottelemiselle.

_MG_6992

3.10. aamuyönä pääsin vihdoin yrittämään komeetan 67P (Churyumov-Gerasimenko) kuvaamista. Kyseinen komeettahan on sikäli historiallinen, että se on ensimmäinen komeetta, jonka pinnalle ihmisen luotain on laskeutunut. Pilviverho oli aiempina öinä aina vain peittänyt koko taivaan ja totta kai jälleen pilveä hieman oli. Valitettavasti se vähäinen pilvialue oli juuri komeetan kohdalla itätaivaalla. Laitoin pienipikselisen ja siten pienimpiä yksityiskohtia näkevän 70D:n seurantajalustalle odottamaan pilvien liikkumista, ja aloin jo 5D:llä ottaa kuvia kuun tyylikkäästi valaisemasta maalaismaisemasta. Kuu tietysti myös vaalensi taustataivasta, joka saattaisi piilottaa myös hyvin himmeän komeetan. Auringon kajon ilmestyminen komeetan luo oli juuri aloittamassa komeetan lopullisen piilottamisen, kun pilvet lopulta väistivät hieman komeetan edestä, ja ehdin ottamaan neljän minuutin edestä valotuksia Venuksen ja Leijonan tähdistön ylimpien tähtien välistä.

Pinottuani kuvat sain Photoshopissa esiin lupaavan himmeitä tähtiä. Aivan lähellä komeetalle katsomaani paikkaa olikin himmeä tähti, ja laitoin kuvan Taivaanvahtiin kysyen varmistusta. Kävi ilmi, että komeetta olikin siksi luulleen epämääräisen läntin yllä oleva selvempi tähti, eikä sillä paikalta niin kirkasta (jos tässä tapauksessa voidaan kirkkasta edes puhua) tähteä ollut.

67p

Todennäköisesti ottamani kuva oli ensimmäinen Suomessa otettu kuva kyseisestä komeetasta, ja seuraavina öinä tulikin muualta päin Suomea Taivaanvahtiin komeita isoilla kaukoputkilla otettuja kuvia, joissa pyrstökin näkyi.

Lokakuun alku oli yhtä revontulipommitusta.

6.10. iltana taivaalla näkyi pohjoistaivaalla harvinaisen kirkas ja selkeä harso, joka ylettyi Otavan kauhaan asti, ja pihan valojenkin keskellä näkyi selkeän vihreänä pitkin iltaa.

_MG_7815_PS_1

Yhdeltätoista päätin tulevalle päivälle vielä entisestään nousevaksi ennustetun aktiivisuuden toivossa mennä nukkumaan, mutta sitten Revontulikyttääjien Facebook-ryhmässä alkoikin tulla ilmoituksia tulien muuttumisesta aktiivisemmiksi. Menin pihalle, ja siellähän näkyi upean aktiivinen vyö pohjoistaivaalla. Tulet loimusivat lähes zeniitissä asti, ja jonkinasteista koronaakin taivaalle ilmestyi.

_MG_7844

Ajattelin kuitenkin seuraavan yön vielä parempia ennusteita, enkä pihalta siksi pois mennyt.

Keskiviikkoaamuna katsoin Aurora Serviceä ja Revontulikyttääjien FB-ryhmää. 17.3. deja vu. Magneettikentän häiriöisyys oli hurja, ja taas pääsi jännittämään, jaksaisiko myrsky iltaan asti. Tällä kertaa joutui jännittämään myös pilviä, sillä samaan tahtiin yön pimenemisen kanssa oli ennustettu pilvistyvän.

Hämärä alkoi laskeutua, kun etelätaivaalle työntyi melko kovan tuulen saattelemana pilveä. Ensimmäisten säteiden jälleen ilmestyessä erittäin vaalealle taivaalle 17.3. deja vu jatkui, ja valoisuus antoi kuvata käsivaralta.

_MG_7899_MG_7920mg_7917[1]

Pian pohjoistaivaalla tanssahtelevat vyöt näkyivät jo lähes zeniitissä, mutta pilvet tulivat aivan liian nopeasti. Harmittavan pitkän ajan lähes koko taivas oli tukossa, mutta yhdeksästä eteenpäin varsinkin kaakon suunnassa taivas aukeni, ja raoista näkyvä tulitus oli upean laajaa ja aktiivista.

_MG_7975_MG_7939

_MG_7995.jpg

Kymmeneltä koko taivas syttyi kirkkaan vihreään loimuun, pilvien läpikin, ja koronakin tuli pian.

_MG_8032_MG_8022_MG_8072_MG_8080_MG_8024

Yhdeltätoista pilvet rynnivät taas päälle, eivätkä tuletkaan enää niin hirveän aktiivisia olleet, joten käänsin pyörän kohti kotia.

Puolessa välissä matkaa taivas totta kai selkeni, mutta jatkoin edelleen matkaa, olin kuitenkin jo ihan reilusti nähnyt ja nukkuminen on myös tärkeää elämässä, melkein yhtä tärkeää, kuin revontulien katselu.

Lähestyessäni kotia taivaalla näkyi hämmästyttävän tutunoloinen näky. Pysähdyin ottamaan katuvalojen välistä kuvan 17.3. tulituksen kello kymmenen koronapommia edeltävän poimuvyön kopiosta. Tämän yön taso oli kuitenkin heikompi, joten oli selvää, ettei sen kaltaista syntyisi.

_MG_8332

Mutta juuri kun olin kääntymässä parkkipaikalle, se tapahtui. Aivan maagisen kirkas, aktiivinen, suuri, käsittämätön korona suorastaan räjähti taivaalle silmieni edessä. Revin kameran ulos laukusta ja jalustan jalat pitkiksi. Räiskin kuvia ja otin myös videonpätkän elämäni parhaasta koronasta. 24mm Samyang kävi jo liian ahtaaksi ja jouduin vaihtamaan 14mm lasin, kaksi aukkoa huonommalla valovoimalla, ja pian ISOt olivatkin tapissa, kuvanlaadun kustannuksella. Kamera tuijotteli kanssani ylöspäin tuota käsittämätöntä näkyä.

_MG_8335_MG_8349_MG_8412_MG_8481

7-10-2015_korona_c_link.gif
(linkki ei halua toimia, joten video löytyy osoitteesta

)Pidempi video koko yön ajalta tulossa myöhemmin…

 

Torstain puolella laitoin kameran vielä taltioimaan hieman rauhoittuneita tulia, ja jälleen saapuneiden pilvien raoista ihan reipasta showta yhä näkyi.

 

_MG_8542.jpg

Lisää kuvia yöstä löytyy Flickr-kansiostani

flickr

Myöskin seuraavana iltana komeita tulia osassa Suomea näkyi, mutta Jyväskylä oli totta kai pilvessä.

Seuraavina päivinä varsinkin eteläsuomalaisten kuvista löytyi omituisia vaakaraitoja, ja myös omista kuvistani niitä löytyi. Raidoituksen syy ei ole vielä täysin selvinnyt, vaikka niitä on löydetty myös muiden öiden kuvista.

 

Syksyn aikana planeetat Venus, Jupiter ja Mars ovat liikuskelleet lähellä toisiaan. Yllä mainitsemani revontulimyrskyn jälkeisenä aamuna (joka oli aivan selkeä, totta kai…) myös ohut kuunsirppi toi lisänsä tähän aurinkokunnan jonoon.

_MG_8765

 

Alla pari turistiräpsyä syyslomalta Teneriffalta.

Paluulennolla ei tullut tylsää ihaillessa päivän vaihtumista yöksi.

Loman jälkeen sää muuttuikin enemmän lokakuiseksi, mutta loppukuusta pääsi jälleen nauttimaan auringonpaisteesta ja täysikuun valaisemista öistä. Lauantaina 24.10. sain myös kuvattua kauniin syksyistä päivää, joista muut ovat menneet koulussa istuessa. Totta kai myös yöllä piti pari kuvaa mennä ottamaan.

Tutuksi tulleen planeettakolmikon Venus, Jupiter ja Mars liikuskelun huippuhetket tulivat kuun lopussa.  Aamulla 28.10. heräsin katsomaan, kuinka kirkkaat valopisteet loistivat jo vaalenevalla aamutaivaalla vain muutaman asteen alueella. Vastakkaisella puolella taivasta maan varjon yllä laski täysikuu.

Syyskuu 2015

9. syyskuuta alkukuukauden taivasta peittäneet alapilvet alkoivat häipyä. Niiden takaa paljastui vielä yläpilviharsoa, joten tarkkailin, josko siitä irtoaisi haloja.

Liikuntatunnin alussa kahdelta ei vielä mitään ollut, mutta 14:40 ilmestyi 22 asteen ylläsivuava kaari sekä sivuauringot, joista vasen oli todella kirkas. Sen häntä näytti hyvin horisonttirengasmaiselta, ja rutiininomaiset vilkaisut muuallekin taivaalle kannattivat, sillä auringon vastakkaisella puolella näkyi melko kirkas horisonttirenkaan pätkä, jossa oli harvinaisen kirkas ja jo muutenkin harvinainen 120 asteen sivuaurinko.

Aivan parhaita hetkiä en huomannut ja kauaa ei kulunut, ennen kuin halot jo hieman himmenivät, mutta syksyn parasta haloantia ehdottomasti se kuitenkin oli, tosin kotona selvisikin, että etelämmässä oli ollut reilusti harvinaisempaa tavaraa taivaalla.

2015_09_09_14_49_53_ProShot

Seuraavan päivän iltana olikin sitten toisenlaista näytöstä taivaalla. Magnetometrien lukemat näyttivät hyvin suotuisilta revontulien kannalta, joten lähdin katsomaan, mitä tarjolla olisi.

Pyöräillessäni pimeimmille paikoille itä- ja pohjoistaivaalla näkyi nousevan säteitä. ”Kun ei taas samaa, kuin 28.8.”, pelkäsin, sillä silloin olin ollut katuvalojen seuranpitäjänä vielä matkalla siihen asti, että tulet sammuivat.

Tällä kertaa onneksi juuri kuvauspaikalle tullessani revontuliharso oli leviämässä yli puolen taivaan ja pohjoistaivaalla sädetti vyö.

_MG_0452

_MG_0460

Montaa minuuttia ei kulunut, kun mössöharso peitti jo koko taivaan ja etelätaivaallekin alkoi kehittyä kaarimaisia muotoja. Ymmärrettävsti koko taivas ei kauaa tulessa pysynyt, mutta pohjoistaivaalle keskityttyään reposet nostattivat korkeita säteitä.

_MG_0477

_MG_0488

Käänsin kameraa hieman länteenpäin, jotta saisin kevyttä varjoa muodostavat katulamput piirtämään varjoni kuvaan, ja valotus oli juuri etenemässä kohti loppua, kun sitten – sitten käänsin salamannopeasti päätäni nähdäkseni, kuinka vain parikymmentä astetta kuvan ulkopuolella lounaistaivaalla laskeutui hurjan kirkas tulipallo kesäkolmion alla. Nopeilla reflekseillä käänsin juuri samoilla hetkillä valotuksen lopettaneen kameran kohti paljaalla silmälläkin pihavalojen yli erottunutta savuvanaa. Objektiivi ei ollut lähelläkään ideaalia siihen hommaan, mutta erottumaan sen sain kuitenkin. Etelä-Suomessa tämäkin oli näkynyt paljon paremmin.

42396_0d8a34ee9e0e6ef4580cae627e2ea5d0

Tuon fiiliksennostattajan jälkeen revontulet tosin himmenivät, eivätkä enää nostaneet ihmeellisemmin tasoaan, joten lähdin nukkumaan, jotta jaksaisin valvoa seuraavana yönä, jolle revontuliennusteet olivat erittäin myrskyisät.

_MG_0526

11.9. illalla lähdin sitten pyörällä liikkeelle. Yllättävää kyllä, vaikka koko yön piti olla vähintäänkin G1, vain himmeä kaari näkyi matalalla pohjoistaivaalla, mutta kyllähän niitä tulia odotella ehtisi, sillä maaseudummassa linnnunrata oli aivan käsittämätön. Kun yleensä sitä on juuri ja juuri on tarkasti katsomalla ollut näkyvissä lähes koko matka, nyt se katuvalojenkin läheisyydestäkin huolimatta halkaisi koko taivaan käsittämättömän selvänä. Taivas oli muutenkin aivan täynnä tähtiä, ja vain kameran säätäminen keskeytti yötaivaan kauneuden ihailun. Reposet sen sijaan eivät kovin kummoisiksi muuttuneet, alla olevassa kuvassa hyvin hetkellinen huippuhetki.

_MG_0515

_MG_0523

Hyvän aikaa siinä oltuani, vaihdoin paikkaa samoille suunnille, missä lähes joka ikisenä selkeänä yönä viime kevättalvella olin. Järvi oli siellä tosin vain joidenkin satojen metrien päässä, ja sen seurauksena voimakas usva peitti maiseman. Viimeisellä katuvalolla näkyi sumukaari, jonka seurana sumun seasta näkyi revontulien hehkua.

_MG_0550

_MG_0542

Vielä kolmanteen paikkaan menin siinä lähistöllä, ja huikea oli taivas siinäkin. Kateeksi käy niitä, jotka tuonlaisen taivaan alla asuvat.

_MG_0560

Sen jälkeen lähdinkin kotiinpäin hieman pidempää reittiä. Tien yhden mäen päällä pysähdyin panoraamaa ja ihan peruslinnunratakuvaa ottamaan, ja yhteen panoraamaan suunnitelluista valotuksista osui myös tulipallo.

_MG_0586pan3

_MG_0592

_MG_0587

Alamäkeä mennessäni vilkaisin taakseni – ja sitten olikin aika pysähtyä, sillä koko illan näkynyt tylsä revontulikaari oli muuttunut, nyt taivaalla näkyi kauniisti tanssahteleva vyö. Kuvauspaikka katuvalojen vieressä ei pelkästään vienyt paljaalta silmältä reposten näennäistä kirkkautta, vaan myös koetteli objektiivin vastavalonsietoa, 24-millinen Samyang läpäisi testin ihan riittävän hyvin

_MG_0599

_MG_0600.

Vielä sen jälkeen yhdelle levikkeelle oli pysähdyttävä ottamaan kuva itätaivaasta, jossa Ajomiehen alla vasemmalla, reposhehkun seasta nousivat myös kaksoset.

_MG_0605

Yhteensä 20 kilometriä oli pyörällä tullut sinä yönä ajettua, kun hieman yhden jälkeen saavuin kotiin. Unohtumattomia kokemuksia tälläiset yöt.

19.-20.9 olin kuvaamassa frisbeegolfin junioreiden ja amatöörien SM-kisoja, jotka pelattiin Laajavuoressa ja Viitaniemen puistoalueelle kisoja varten rakennetulla The Albatross -radalla. Ladattuani kuvat Flickriin sain hämmästellä kansion näyttökertoja, sillä ensimmäisen vuorokauden aikana yli tuhat ihmistä oli katsellut kuvia. Kansioon pääsee kuvia klikkaamalla.

_MG_1180 _MG_2574 _MG_2399 _MG_1801 _MG_1633 _MG_1310

Aamuyöllä 28.9. oli täydellinen kuunpimennys. Pilvipeite oli suuressa osassa Suomea täyttämässä taivassa, Jyväskylä pahimmasta päästä.

kuunpimennys

Niinpä siinä missä muussa maassa jouduttiin tyytymään tylsän verenpunaisen kuun katseluun, sai Jyväskylässä tuijottaa taivasta, josta kuu oli kokonaan hävinnyt, ja vieläpä koko yön ajaksi!